Dekkaristi palaa aina rikospaikalle

002
MARTINLAAKSON ostoskeskuksen Cafe Berryn hälinän keskellä istuu MARKUS AHONEN, toimittaja ja romaanikirjailija. Cappuc- cinokuppi edessään hän tarinoi ja muistelee vauhdikkaasta lapsuuttaan ja nuoruuttaan Martinlaaksossa. Tämä on harvinaista, sillä mies itse kuvaa itseään vaiteliaaksi ja päänsisäisiin pohdintoihin keskittyväksi ihmiseksi.

70-luvun alussa Martinlaakso oli Suomen ensimmäisiä todellisia lähiöitä. Paikka, jossa nuoriso kasvoi aivan uudessa miljöössä ja missä syntyi uutta kulttuuria. Siellä kaupunki ja maaseutu törmäsivät, niin maantieteellisesti kuin muuttavien ihmisten myötä. Lähiöstä muodosti aivan uusi sosiaalinen ja kultturelli sulatusuuni.

Tähän maailmaan Markus Ahonen muutti Tapanilasta, vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Lapsuus sujui, kuten tuona ajankohtana lähiölapsilla yleensä, ja lähiön päiväkodit, koulut ja ostari tulivat tutuksi.

“Martinristin päiväkerhosta on ensimmäiset muistikuvani. Vilskettä oli ja ääniä, sillä lapsia oli paljon. Monista tuli kavereita ja osan kanssa alkoi aina tähän päivään jatkunut ystävyys”, muistelee Ahonen.

Kouluista Kivimäen koulu, Laajavuoren koulu ja Martinlaakson yläaste ja lukio tulivat tutuiksi. Ylioppilaslakki painettiin päähän vuonna 1992 ja siitä alkoi myös Markuksen maailmankuvan laajeneminen, ensiksi vaihto-oppilaana Yhdysvaltoihin ja sitten vuonna 1994 Turkuun opiskelemaan. Siihen mennessä oli kuitenkin jo tapahtunut paljon nuorukaisen elämässä.“Tuohon aikaa oltiin aina porukassa ja kuljettiin ja tehtiin paljon yhdessä. Pelattiin ja urheiltiin, kuunneltiin musiikkia ja kärsittiin kasvun ja aikuistumisen tuskaa”, muistelee Ahonen.

Vaikka nuorisoporukassa liikuttiinkin, niin jo nuorena hän mieluummin tarkkaili ja havainnoi.

“Omasta mielestäni en ollut puhujana lahjakas enkä muutenkaan kovin puhelias ihminen. Pystyin ilmaisemaan itseäni paljon paremmin kirjoittamalla.”

KIRJOITTAMINEN olikin hänen suurin haaveensa ja intohimonsa jo lapsesta asti. Ei olekaan ihme, että ensikosketus lehtikir- joittamisen maailmaan tuli jo varhain, kun hän 6-vuotiaana alkoi julkaista omaa lehteä Ruskuharppua.

“Ehkä siinä kiteytyi, osin tietämättänikin, elämäni suunta, se oli suuri alkusysäys lehtimiehen, käsikirjoittajan ja kirjailijan työlleni”, naurahtaa hän.

Nuorta Markusta kiehtoi yhä enemmän ihmisten ja ympäristön tarkkailu. Tästä tulikin hänelle pysyvä tapa ja osa kirjoitusprosessia.

“Murrosikäisenä aloitin ihmisten tarkkailun ja sijoitin näitä elävästä elämästä nappaamiani asioita tarinoihini. Näin alkoi syntymään myös dekkarieni maailma.”

Vahvoja esikuvia

Suuren kirjallisen ”ahaa-elämyksen” Ahonen kertoo saaneensa 14-vuotiaana, luettuaan MATTI YRJÄNÄ JOENSUUN teoksen Harjunpää ja kiusantekijät.

“Se oli raju kokemus. Tajusin, että juuri noin itse haluaisin kirjoittaa ja myös sen, että dekkari tai rikosromaani on se juttuni.”

Samalla se avasi nuoren miehen mielen siihen, miten todellisuuden eri kerrostumat voi rikoskirjallisuudessa nivoa niin, että ne vievät lähelle elävää elämää.

“Dekkari voi olla lähes dokumentaarinen ja syvä yhteiskunnan ja lähihistorian tulkki.”

TOINEN Ahoseen voimakkaasti vaikuttanut kirjailija oli varsin nuorena edesmennyt HARRI SIROLA.

“Hänen rosoisessa tuotannossa voimakkaimmin minuun vaikutti teos Kaksi kaupunkia. Se on vahvaa ja elämän makuista ilmaisua. Kuitenkin hänen elämänsä osoitti, kuinka hauras ihmisen mieli on. Tämä on usein tullut mieleeni Kampin metroasemalla metroa odotellessa. Samoin työskennellessäni opiskeluaikoina metrossa vartijana, paljon juuri Kampin metroasemalla. Täällä hän astui metrojunan eteen, juuri tässä.”

Ahonen ei tavannut koskaan kumpaakaan kirjallista innoittajaansa.

“Se on harmi, sillä olisin mielelläni kiittänyt ihan kasvotusten ihmisiä, joiden merkitys elämälleni on ollut hyvin suuri.”

Tie kirjailijaksi ei ollut mutkaton

Kirjailijan vakaumus oli kuitenkin myös koetuksella. Maailma oli niin paljon muutakin kuin kirjoittamista. Tie kirjailijaksi vaati paljon työtä. Ahosellekaan kirjan julkaisu ei onnistunut ensimmäisellä yrittämällä eikä toisellakaan. Töitä piti tehdä.

“Kirjoittaminen, vaikka onkin intohimo, ei saa sokeuttaa omaan tekstiin. Kirjailija joutuu hiomaan ja pohtimaan, jättämään pois, lisäämään ja joskus joutuu aloittamaan melkein alusta.”

Elämä oli välillä viedä hänetkin muihin töihin. Uutteruudella Ahonen kuitenkin päätyi lopulta tekemään sitä työtä, johon oli itseään alitajuisesti valmistanut 7-vuotiaasta lähtien: kirjoittamaan. Lopullinen murtautuminen julkisuuteen oli vuonna 2006 ilmestynyt rikosromaani Meduusa. Sillä hän myös voitti Kouvolan dekkaripäivien dekkariromaanikilpailun kolmannen palkinnon.

TIE olisi voinut olla toisenlainenkin. Markus muistelee vielä nuoruuttaan Martinlaaksossa. Teinielämää vietettiin sielläkin 90-luvun vaihteessa. Kuunneltiin musiikkia ja katsottiin televisiota. TV:llä oli jo silloin vaikutusta nuorten haaveisiin. Ahonen muistaa, että jo 70–80-luvun vaihteessa kulttisarja oli Onnen päivät, ja siitä löytyi itsekullekin idoleja.

“Pikkupoikana se vaikutti se minuunkin ja nappasin Richie Cunningham -roolihahmon nimen yhteen alaluokilla kirjoittamaani tarinaan. Ehkä TV:n vaikutus ja kirjoittaminen toivat myös vastapainoa lähiöelämän karuun arkeen. Se kuvasi elämän helppoutta ja onnistumisia, asioita joita harvoin todellisuudessa tapahtui.”

ARKI lähiössä olikin muuta kuin onnenpäiviä. Markuksenkin kaveripiirissäkin tapahtui kaikenlaista ikävää. Kaikki eivät jaksaneet ja monien elämä kallistui lipevälle pinnalle.

“Pahimmillaan ilo ja huolettomuus katosi pulloon ja yksitoikkoisuuteen. Toivottomimmillaan elämä päättyi liian varhain ja monille se toi tulevaisuuden uskoon tummia reunuksia.”

Markusta kuitenkin kutsui opiskelukaupunki Turku.

Martinlaakso, Myyrmäki, Srebrenica – romaanien maisemaa

Vaikka kotipaikka vaihtui, Martinlaakso jäi pyörimään Markuksen mieleen, samoin nuoruuden kesät Päijät-Hämeessä. Siellä nuorimies tutustui suomalaiseen sielunmaisemaan.

Työ paikallislehtien, kuten Päijät-Hämeen ja Seutuviikon ja varsinaissuomalaisen Kaarina-lehden toimittajana ja päätoimittajana, toi hänet lähelle ihmisten arkielämää, missä pienetkin asiat merkitsevät. Joskus sattuma laukaisee tapahtumaketjun, joka ei ollut mitenkään odotettavissa, aivan kuin dekkarissa.

LISÄÄ LAAJUUTTA Ahosen maailmaan toi lentävänä kirjeenvaihtajana toimiminen eri puolilla maailmaa. Matka kävi Syyriaan, Bosniaan ja muualle kriisialueille. Rauhallinen asuinpaikka seikkailijalle löytyi Irlannista, puolen tunnin junamatkan päästä Dublinista, Malahiden kylästä.

Matkoilta on tarttunut mukaan kirjoihin paikkoja, ihmisiä ja tapahtumia. Erään vavahduttavimmista kokemuksesta Ahonen kertoo tapahtuneen Bosniassa.

“Eräällä matkalla, ajoin yöllä Sarajevosta kohti Serbiaa ja yhtäkkiä pimeällä tiellä auton valokiilat leikkasivat kylttiin, jossa luki punaisin kirjaimin Srebrenica. Se sai jotenkin kylmät väreet selkään. Samalla kun nimi palautti vuosien takaiset tapahtumat mieleeni, päätin, että jossain kirjassani käsittelen niitä tapahtumia. Ja nyt uusimmassani romaanissa Sieluttomissa, palasin myös Srebrenicaan ja siellä tapahtuneeseen joukkomurhaan”, hän kertoo.

MAAILMAN, ympäristön ja ihmisten käyttäytymisen havainnoinnista on tullut Ahoselle vuosikymmenten aikana arkipäiväinen toimintatapa.

“Mikään ei ole hienompaa kuin löytää jokin tarinaan sopiva paikka, idea tai henkilön luonteen osa tavallisella lähiökävelyllä tai asiointikäynnillä. Ja sitähän rikosylikonstaapeli Iisaksson odottaa ja hän palaa aina Martinlaaksoon. Sekin on nyt muuttuvaa maailmaa, uutta rakennetaan ja ylikonstaapeli Isakssonkin kohta muistelee, miten oli ennen.”

Uusin romaani Sieluttomat on jo viides Isaksson-kirja. Isaksson liikkuu vaivattomasti pääkaupunkiseudulla ja murhapaikka on Martinlaaksossa. Kirjan miljöö ja paikat ovat tarkasti kuvattuja. Tätä Ahonen pitää tärkeänä. Maisema liittyy tarinaan ja kuljettaa sitä ja kehystää sen.

Kirja syntyy palapelinä

Kirjojensa syntyä Ahonen kuvaa palapeliksi. “On aiheita ja katkelmia, jotka voivat odottaa pitkäänkin, ennen kuin päätyvät kirjan sivuille. Joskus fragmentaariset hetket jäävät mieleen ja siirtyvät pitkän ajan kuluttua kirjaan. Joku martinlaaksolaisen vähittäiskaupan hyllyjen välissä huolimattomasti nippeliasiaa kommentoinut rouva ei välttämättä ymmärräkään, miten suurta kirjallisen oivalluksen mielihyvää hänen näennäisesti ei-merkityksellinen kommenttinsa on minulle joskus tuottanut.” Itse kirjaa kirjoitaessaan Ahonen kertoo, että kirjan loppu on hänellä tiedossa. Muut osat tekstissä voivat syntyä pitkänkin ajan kuluessa. Samoin juonen kulku saattaa saada yllättäen matkan varrella uusia käänteitä.

RIKOSYLIKONSTAAPELI Isaksson on kuitenkin edelleen vauhdissa ja kuudennen romaanin ensimmäinen versio on jo kustannustoimittajan käsissä. Aholla kertookin, että hänelle yhteistyö WSOY:n kustannustoimittaja Samuli Knuutin on ollut hedelmällistä ja hyvin tärkeää.

“Hyvä kustannustoimittaja on sellainen mentori, jonka puoleen voi aina kääntyä, kun tulee oma heikkouden hetki. Ja niitähän kirjailijalle tahtoo aina tulla, vaikka ongelmat unohtuvatkin kun uusi teos on painettuna käsissä.”

NYT Ahonen nauttii käynnistään Martinlaaksossa ja matkan aikana päivitti niin muistikuviaan lapsuuden maisemasta kuin siitä uudesta ja maisemaa mullistavasta rakentamisesta mitä on odotettavissa.

“Kyllä kirjailijan on aina seurattava kehitystä, tarkat lukijat huomaavat kyllä jos tieto vaikkapa murhapaikan ympäriltä on vanhaa. Siksi dekkaristi palaa aina rikospaikalle ja tässä tapauksessa se on Martinlaakso”, naurahtaa kirjailija Markus Ahonen.