Me kirotut

Sinä vuorokautena sosialidemokraatit ja perussuomalaiset olivat kamppailleet eduskuntavaaleissa Suomen suurimman puolueen pai- kasta, Martinlaakson asemalla oli ammuttu ja Pariisissa Notre Dame -kirkko syttynyt palamaan. Rikosylikonstaapeli Markku Isaksson oli viettänyt edellisillan Malminkartanon punaisissa kerrostaloissa selvittämässä jälleen kerran yhtä surmatyötä. Uhrilla oli ollut 37 puu- koniskua eri puolilla kroppaa, kuin viha olisi ottanut tekijästä otteen ja mylvinyt ulos maailman ja sielun paineet.

Oli otettu tekniset näytteet ja keräilty tutkimusaineistoa, käyty läpi surmatun puhelimen soitettuja numeroita ja verrattu niitä puhe- linyhtiöiden tiedostoihin. Oli katseltu lähiseutujen turvakameroiden tallenteita ja kuultu naapureita, kyselty vihjeitä. Todettu surmatun olleen huumeiden alemman portaan luukuttaja, jonka pääasiallinen toimialue oli Helsingin ja Vantaan reunamilla, ulottui todennäköi- sesti Myyrmäen Paalutorin nurkille ja aseman tienoille, venyi säteeltään muihin Länsi-Vantaan lähiöihin Louhelaan, Martinlaaksoon, jopa Pähkinärinteeseen asti.

Nimi Mänttänen oli sanonut paljon. Isaksson oli saattanut kaivella nippelitietomuistiaan ja nähdä tuon hänen ikäisensä miehen jossain niissä 80-luvun Vantaan Palloseuran tai Etelä-Vantaan Urheilijoiden junnujen joukkuekuvastoissa vielä hymyilevänä. Tulevana sankarina, jonka epämääräistä tulevaisuutta ei vielä tuossa vaiheessa pystynyt päättelemään.

Joku oli kertonut nähneensä Mänttäsen Myyrmäki-talon edustalla paria päivää aikaisemmin keskellä päivää. Toinen oli nähnyt Mänttäsen kävelevän Alepasta kotiinsa mäyräkourallinen olutta sylissään. Yksi Naapuripellontien talojen ihmisistä oli kertonut surmatyön jälkeen nähneensä huppupäisen miehen juoksemassa jalkaansa linkuttaen täyttömäen ohi kohti Myyrmäkeä. Kadonneen tyhjyyteen, vaikka turvakameroiden tallenteita oli käyty läpi oletetuista paikoista.

Vanaa oli silti saattanut seurata, jos pystyi ajattelemaan paniikkiin joutuneen surmaajan tavoin. Jättimäisestä verimäärästä oli pakko jäädä jälkiä käsiin ja vaatteisiin. Loppuillan pimeydessä surmaaja oli hankkiutunut eroon hupparistaan ja tunkenut sen lopulta kerros- talon roska-astiaan Myyrmäen Apajakujalla. Se oli ollut kokoa M. Ei mitään jättikokoa tavalliselle suomalaiselle miehelle.

Alueen roskakoreja ja viemäreitä oli tutkittu ja yksi poliisin jäljestyskoirista oli hupparista saadun vainun perusteella löytänyt Myyr- mäen urheilupuiston nurkilta metsäkaistaleeseen piilotetun puukon. Siinä oli lukenut pohjoiskarjalaisen perinnepuukkopajan nimi XL. Isakssonin muisti oli heilauttanut esiin kalenterin lehdet vuosikymmenten takaa, jolloin Poliisi-tv oli huutanut Myyrmäessä tehtyä auki jäänyttä veritekoa, josta oli jäänyt vihjeeksi vain samaisen liperiläisen XL-perinnepajan puukko.

Sarjanumeron perusteella puukko oli silloin ajoitettu vuoden -92 kesän valmistuserään. Sen myötä oli jäljitetty pajassa käyneitä. To- dettu tienvarren väliaikaisen myyntipisteen olleen pystyssä Ylämyllyn kohdalla juuri ne kesäiset viikot, jolloin etelän nuoriso matkasi festariautoineen kohti Ilosaarirockia. Arvioitu näiden muutamien jäljittämättömien puukkojen todennäköisesti päätyneen juuri näille ihmisille.

Ja nyt: jo toinen surma samalla alueella. Väliä lähemmäs kolme vuosikymmentä. Tekovälineenä samanlainen puukko. Oliko joku pi- tänyt näin pitkään sisällään synkkää salaisuutta?

Vaikka Isaksson oli työskennellyt Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikössä jo pitkään, ei hän voinut välttyä ajatukselta että työt toivat hänet iankaikkisesti takaisin kasvulähiöönsä Myyrmäkeen ja naapurilähiöihin Martinlaaksoon, Louhelaan ja Kaivokselaan.

Nyt oli maanantai. Notre Dame roihusi Pariisissa ja ihmiset olivat kiinnittyneet televisioidensa ja nettiensä äärelle. Vapaapäivänään Isaksson oli päätynyt vanhan rippikoulu- ja jalkapallokaverinsa Limpun mukana Martinlaakson Jyväseen. Muistellut menneitä, jolloin tämän samaisen rakennuksen tilalla oli sijainnut toinen ostoskeskus. Hän saattoi muistaa Martinrallin oven auetessa sisältä kuuluvan ju- keboksin musiikin ja riehakkaat äänet, haistaa oluen lemun, nähdä muistinsa kuvissa ikkunaan kiinnitetyn tarramainoksen, jossa luki teksti ”vietä mukava ilta viihtyisässä seurassa”. Hän muisti jonottaneensa viereisellä R-kioskilla Jättiksiä tai ostaneensa Valojuova-nimisestä liikkeestä papatteja, joita he olivat jalkapallojoukkueesta tuttujen martinlaaksolaispoikien kanssa räjäytelleet Raiviosuonmäen kallioilla. Kunnes myrsky oli teini-iässä pyyhkäissyt monien yli ja betoniseinään spreijattu teksti ”auta ystävää hädässä - rento, lennokas potku päähän auttaa” oli tullut todeksi.

Nyt he olivat kuulleet pois lähtiessään juna-aseman suunnasta melua ja Limppu oli seurakunnan nuorisotyöntekijänä syöksynyt tuntemiensa nuorten keskelle.

”Se kävi päälle. Silmät aivan sumussa. Oli hypätä junan raiteille. Sillä oli lyhyet vaaleat hiukset. Ja se linkkasi jalkaansa”, yksi Martinlaakson aseman pojista sanoi ja osoitti kohti Kivimäkeen johtavaa kävelysiltaa, kun Ostarin vartija oli jo avannut oven ja he olivat matkalla tarkastamaan turvakameroiden kuvia.

Edellisöinen surmatyö, piilotettu puukko ja pois linkkaava mies.

Kenellekään muulle se ei ollut sanonut mitään, mutta Isaksson ei ollut voinut unohtaa puukon tuomia mielikuvia nuoruudesta. Se tuli samanlaisena tunneryöppynä kuin se epätodellinen hetki sinä alkuvuoden päivänä Helsinki-Vantaan lentoasemalla vuonna 2005, kun hän oli ollut vasta nuori poliisi erikoistehtävän saaneena. Päivystänyt Thaimaasta tsunamialueelta tulevaa lentokonetta ja seissyt kuin kunniaa tuottamassa ottaessaan vastaan muusikko Aki Sirkesalon ja tämän perheen jäseniä arkuissaan. Pidätellyt kyyneliään huomatessaan yhden ylimääräisen arkun vainajan nimenä sen naapuriyläasteen tytön, johon hän oli teininä ollut tulenpalavasti ja lähes traagisesti rakastunut.

Minkälaisia flashbackeja näihin lähiöihin palaaminen toikaan joskus mukanaan. Onneksi oli myös hyviä ihmisiä ja muistoja. Hän oli bongannut nuorena viikkokausia joukkotappelun jälkeen koomassa maanneen kirjailija Jussi Harmaakorven Martinlaakson Cafe Berryssä näpyttelemässä tulevaa kirjaansa. Istunut sushilounaalla Myyrmannin toisessa kerroksessa maailmalle it-keksintöjä vievän lapsuudenkaverinsa Toffen kanssa. Hän oli katsellut ohikulkevia ihmisiä, joiden olemassaoloa hän ei ollut edes muistanut.

Kunnes turvakameran kuva näkyi ruudulla juuri niinä minuutteina, jolloin linkkaava mies oli paennut kohti Kivimäkeä ja näkyi Ostarin pääoven päälle asetetussa kamerassa.

Siellä se oli. Tuttu hahmo.

Isaksson muisti paniikin, jonka oli jo kauan sitten nähnyt kesätyöajoilta tutun rakennusmiehen silmissä. Tuo kovan onnen ihminen, joka oli potkittu pärstäkertoimella pois työpaikastaan, ei ollut saanut uusia töitä, oli päätynyt epämääräisiin remmeihin ja hetken kilahduksessa kuristanut ystävänsä. Yrittänyt katumuksessaan neljän seinän sisällä möyriessään muuttua toiseksi ihmiseksi, aloittanut rajun laihdutuskuurin ja leikannut hiuksensa pois kuin olisi sillä voinut pyyhkiä pois menneet teot.

Ehkä niin oli käynyt tässäkin tapauksessa, Isaksson ajatteli tunnistaessaan tallenteesta lapsuudenkaverinsa Pyöriäisen. Pyöriäisen, jonka lempinimeksi oli sukeutunut hetkessä Delfiini. Pyöriäisen, joka oli jo kauan sitten kadonnut kaikkien yhteiskunnan tutkien alapuo- lelle kenenkään huomaamatta mitään. Pyöriäisen, jonka vaalea pitkä tukka oli vuosien aikana takkuuntunut, mutta näytti nyt turvaka- meran kuvassa kuin paniikissa kynityltä.

Mitä sinulle tapahtui?

Sitä olisi voinut kysyä jo kauan sitten, kun oli tehty valintoja. Kun muut jalkapallo- ja jääkiekkojoukkueiden pojat olivat lopettaneet ja löytäneet uudet lajit, Ville Peltonen edennyt EVU:sta aina NHL:ään asti ja laukonut kypärätempulla Globenissa Suomelle ensimmäisen maailmanmestaruuden vuonna 1995, Pyöriäinen oli matkannut toiseen suuntaan.

Isaksson oli nähnyt edellisen kerran Pyöriäisen kuukausia sitten kaljaremmissä Myyrmäki-talon edustalla tölkki kädessä. Hän muisti muutaman vuoden takaisen sunnuntain, jona Limppu oli saanut houkuteltua hänet Martinkeskuksen purkua edeltäviin juhlabileisiin. Kaikkien paikallisten ihmisten, keski-ikäistyneiden koulukavereiden, eläköityneiden opettajien ja muiden keskeltä hän oli kuunnellut Amorphiksen soittavan ja nähnyt väkijoukossa hetken omassa helvetissään taivaan löytäneen Pyöriäisen.

Pyöriäisellä oli ollut kytkös maailmaan niiden minuuttien ajan, joina sävelet lentelivät väkijoukon yli ja miehestä oli tullut vapaa Delfiini. Ehkä ne olivat olleet samanlaisia kiinnikkeitä elämään, kun Pyöriäinen oli istunut Louhela Jameissa Jokiuoman puiston nurmikolla tai Myyrmäen montussa järjestetyssä konsertissa. Kun kirous oli kadonnut hetkeksi ja aurinko paistanut edes hetken täydeltä taivaalta.

Isaksson oli muistanut vuosien takaisen hetken poistuessaan Martinmiilun Moukari-pubista. Silloin hän oli nähnyt Bottom Pubista hävityn MM-jääkiekko-ottelun jälkeen ulos horjuneen Pyöriäisen. Pyöriäinen oli kävellyt hänen ohitseen silmät kaukaisuuksiin kadon- neina. Niissä oli ollut luovuttamisen merkki. Hän oli kuullut Pyöriäisen mutisevan sanat: ”Me kirotut.”

Isaksson muisti kaikki ne ajat lapsuudesta, jolloin he olivat yhdessä kulkeneet jalkapallojoukkueen mukana pitkin pääkaupunkiseutua otteluissa ja turnauksissa. Harjoitelleet milloin Kivimäen tai Laajavuoren kentillä, Viherpuistossa tai Myyrmäen uimahallin takana.

Pelanneet kotiotteluitaan Vapaalassa tai Kaivokselassa. Istuneet pelien jälkeen Laajavuoren kallioilla auringossa ostettuaan Martinlaak- son uimahallin kioskin harmaapäiseltä tädiltä pussilliset karkkeja ja olleet kuin mitkäkin Zicot, Sokratekset ja Rummenigget.

Kun Isakssonin poika Antti oli joitain aikoja sitten maannut sairaalassa, Isaksson oli Myyrmäkeen tullessaan istahtanut Mike’s Dinerin ulkopuolelle soittamaan asemahallin keskelle jätettyä pianoa. Ihmiset olivat pysähdelleet ja laitapuolen kulkijat tulleet asemalta kasseineen oven pieleen. Hän oli saattanut nähdä joidenkin silmäkulmissa kyyneleet, kun hän oli löytänyt pianon koskettimilta Amor- phiksen ”Black Winter Dayn”. Osoittanut itselleenkin, ettei ollut niin mustaa ja synkkää päivää, etteikö siitä voisi päästä yli.

Silloin hän oli ollut näkevinään väkijoukon seassa Pyöriäisen. Mutta pian mies oli kadonnut. Sulkeutunut yksin omien henkisten oviensa taakse. Eikä kukaan koskaan missään kysellyt hänen peräänsä.

Pyöriäiseltä oli mennyt vuosien varrella ne viimeisetkin ihmiset. Vanhemmista isä. Ne kaikki saman tien valinneet ystävät. Junnu oli kuollut väkivaltaisesti jo alle parikymppisenä. Pata-Pata oman käden kautta pitkän vuosikymmeniä kestäneen päihdeputken jälkeen. Sa- moin ne muut, joiden lista oli pitkä. Pyöriäisen oman elämän säde oli kaventunut vuosi vuodelta.

Haut oli laitettu päälle vain hetkeä aikaisemmin, kun Isakssonin puhelin jo soi. Kollega Janne Jyllin äänessä ei kuulunut Jyllille tyypil- linen umpisarkastinen vitsailu tai 80-luvun kulta-aikojen sketsihahmojen matkimisen ääni.

”Pyöriäinen on ollut hiljattain kuultuna. Oli ampunut itseään jalkaan. Tai ainakin niin väitti. Siinä oli ollut jotain epämääräistä. Ei ollut sanonut mitään. Oli jäänyt auki, mutta Litovaara oli silloin ajatellut että antaa niiden hoidella toinen toisensa. Varomattomasta aseenkäsittelystä ei ole vielä seurannut mitään. Hidas järjestelmä. Outoa on yksi juttu. Pyöriäinen on onnistunut välttämään melkein kaikki rekisterit. Kuin olisi kadonnut koko yhteiskunnasta.”

Isaksson muisti kuinka he olivat menneet jalkapalloleirille Vierumäelle. Hyppineet siellä uimahyppytornista järveen. Pyöriäinen oli muuttunut Delfiiniksi ja ollut tornissa aina ensimmäisenä ja pelottomana. Ja kun ilta oli tullut, oli hän kadonnut. Poikaa oli etsitty ja aina Isaksson oli tiennyt Pyöriäisen kadonneen järven rannalle. Istuvan siellä katselemassa järven tyyntä pintaa ja sen ylle laskevaa aurinkoa. Kun kerran oli vettä muuallakin kuin uimahallissa tai pyöräretkellä Luukin järvessä.

Vetokannas! Kaupungin uimalampi ei ollut silloin virallisessa käytössä. Yhtäkkiä Isakssonin mieleen noussut muisto Pyöriäisestä vei hänet jäljille. Kuinka jalat olivat lennättäneet miehen pois rikospaikalta ja juuri tuohon suuntaan Kivimäen ohi kohti Silvolaa. Takaisin veden äärelle.

Isaksson laittoi autoon päästyään soittimeen Vesterisen levyn ja äkkiä hänestä tuntui kuin laulun ”Siinä kävi niin” sanat olisivat so- pineet tähän iltaan. Kuinka siinä oli käynyt niin, että Pyöriäinen oli laittanut oven elämään liian kovaa kiinni.

Isakssonin puhelin soi uudelleen. Hänen avovaimonsa Nina oli palannut jälleen töihin. Heitä oli kotona koko jäljellä oleva lähisuku. Isakssonin poika Antti, joka oli istunut ilta toisensa jälkeen pikkusisko Anna sylissään. Isakssonin Irlannista Vuosaaren-kotiin kyläi- lemään tullut pikkusisko Mari perheineen. Ninan kuulovammainen pikkuveli Niko.

”Sieltä on soittanut Pyöriäisen äiti. Oli jotenkin aistinut, ettei kaikki ole kohdallaan. On halunnut varmistaa, ettei mitään vain ole tapahtunut. Poika oli jättänyt kirjeen. Se on osoitettu sinulle. Lapsuudenkaverille.”

Ilta oli laskeutunut. Vesterisen kappaleen loputtua Isaksson sammutti auton moottorin. Hän katseli allaan avautuvaa Vetokannaksen lampea.

Lentokone lensi kauempana Helsinki-Vantaan lentokentälle ja valot vilkuttivat.

Hän muisti Pyöriäisen ilmeet kaikkina niinä päivinä, joina hän oli mieheen törmännyt. Siinä oli ollut katumusta. Ei siitä, mitä hän itse oli tehnyt. Vaan mukanaolosta siinä samaisessa joukossa. Samassa ryhmässä, josta muita ei ollut enää jäljellä.

Hän tiesi mitä kirjeessä lukisi.

Oli ollut kaiken takavuosien surmatyöstä tiennyt Mänttänen, joka oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Psykologinen koukku, jolla Mänt- tänen oli pitänyt Pyöriäisen otteessaan vuosikymmenet. Tuhonnut sillä miehen elämän.

Pyöriäiselle ei ollut koskaan kasvanut selkärankaa vastustaa. Oli ollut helpompi antaa periksi ja luovuttaa. Kumota päivä päivältä enemmän oluita, sekaantua pillereihin ja huumeisiin kuin ne olisivat olleet yhtä pienen päätöksen takana kuin kokeileminen ringissä pyörineestä imppauspussista.

Kunnes raivo oli vuosikymmenten mentyä keittänyt yli ja puukko löytänyt paikkansa.

Aurinko laskeutui horisontin taakse. Oli jo yö. Läntisellä Vantaalla Vetokannaksen lammella saattoi kuulla kauempaa Hämeen- linnanväylän autojen huminan.

Se hiljeni.

Isaksson näki lammessa miehen vyötäröön asti veteen kahlanneena.

Hän kutsui Pyöriäistä nimeltä ja näki olkapäiden tärisevän. Ne värisivät ensimmäistä kertaa kuin tuo Delfiiniksi kutsuttu mies olisi päästänyt ulos kaiken sen kuonan ja sisällä olevan pahan olon. Isolla miehellä olisi vihdoin mahdollisuus itkeä.

Kyllä hänellä olisi aikaa odottaa. Heillä ei ollut mihinkään kiire. Tällä pienellä lammella, tämän länsivantaalaisen taivaan alla. Rannalla seistessään Isaksson tiesi, ettei Notre Dame tulisi koskaan palamaan perustuksiin asti. Se rakennettaisiin uudelleen vaikka lah- joitusrahoilla.

Samalla hän tiesi, ettei Delfiini tulisi upottautumaan lampeen kokonaan.

Sillä hän oli tässä. Vuosien jälkeen. Yhteiskunnan tutka oli löytänyt kauan unohdetun miehen, joka tulisi vankilasta päästyään elämään vielä jollain tapaa ihmisarvoisen elämän.