Golf meni metsään

Viiden hengen ryhmä kokeneita frisbeegolfin harrastajia pelasi läpi Varistonniityn frisbeegolfradan. He esittelivät rataa ja lajia leppoisasti jutustellen. Kaikki pelaajat edustivat Talin Tallaajia. Pelaaminen radalla on ilmaista, kuten lähes kaikilla Suomen frisbeegolfradoilla. Radalle on opastus Martinkyläntieltä Rystypolkua pitkin tennishallin kohdalta.

LAJI- JA RATAESITTELYSTÄ suurimman vastuun kantoivat 11 vuotta lajia harrastanut Antti Kärkkäinen, joka on omien sanojensa mukaan luudannut paljon Myrtsissä nuorempana, sekä Talin Tallaajien ratamestari ja seuran hallitukseen kuuluva Jani Koskinen, jolla on jo 15 vuoden kokemus lajista. ”Pelataan huvikseen ja koetetaan tehdä muille mahdollisuuksia pelata paremmin”, Koskinen kertoo.

 Mukana olivat myös entinen ammatti- koripalloilija, susijengissä pelannut Jukka Matinen, ja 10 vuotta pelannut Riku Vink, vuoden 2016 frisbeegolfin nuorten alle 19-vuotiaiden EM-hopeamitalisti, sekä Risto Innilä, 13 vuotta lajia harrastanut, mutta porukasta ainoa, joka ei pelaa kisoja.

 Varistonniityn 18 väylän rata avautui kesäkuussa. Vantaan frisbeeseura ja Vantaan kaupunki toimivat yhteistyössä kaupungin vastatessa radan rakentamisesta. Radan suunnittelijoina toimivat Kari Vesala ja Petri Määränen Talin Tallaajista. ”He olivat hyvin vahvasti mukana, pitkällä kokemuksella antamassa vinkkejä, miten saadaan haastavia, pelattavia ja turvallisia väyliä. Kaikki aspektit täyttyvät”, kommentoi Koskinen.

 ”Puita ei ole jouduttu paljon kaatamaan, pusikkoa on siistitty. Kenttä on aika lailla luonnontilainen. Tavoitteena on löytää sellaiset paikat, että maasto antaa mahdollisuudet rakentaa sinne hyvä rata”, jatkaa Koskinen.

 “Suomessa on yli 600 frisbeegolfrataa. Tämä on hyvä metsärata, jossa on muutama avoin väylä. Talin kenttä on puistomainen. Sitten on harrastajille tarkoitettuja lyhyempiä ratoja, kuten Siltamäen rata”, tietää Kärkkäinen. ”Sekään ei ole pelaajan etu, että tehdään kaikista radoista samanlaisia”, lisää Koskinen.

FRISBEEGOLFIN SÄÄNNÖT ovat suoraan golfista, mutta välineenä on muovikiekot. Väyliä on kahdeksantoista, kohteena kori, ja voittaja on se, joka selviää vähimmillä heitoilla. Heittojärjestys määräytyy edellisen väylän tulosten perusteella.

 ”Liikkeelle lähdettäessä, radan alussa oli iso kartta, johon oli piirretty kaikki väylät, miten ne menee. Uudella radalla kannattaa ottaa kännykkäkameralla kuva kartasta ennen lähtöä. Ajankohtaista tietoa radoista löytyy fgr.fi -palvelusta”, Koskinen neuvoo.

VIELÄ TOISTAISEKSI Varistonniityn radalta puuttuvat väyläkartat, jotka antavat infoa väylästä ja kertovat, mistä kori löytyy. Väylätolpissa lukee toistaiseksi kunkin väylän ihannetulos ja pituus. Ykkös- ja kolmosväylän korit sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan ja ensikertalainen turvautuisikin mielellään väyläkarttaan.

 Väylät on tehty helpoksi kulkea ja seurata. Haketta on runsaasti. Rata oli pelipäivänä yllättävän kuiva, vaikka yöllä oli satanut. Maastojuoksuun tarkoitetut kengät ovat hyvät frisbeegolfiin, ettei sukat kastu. “Varsinaiset frisbeegolfkengät, joilla Vink pelaa, ovat tukevammat ja kiertojäykemmät kuin lenkkarit”, tietää Matinen.

 “Pelaajat osaavat varautua, että kiekkoja voi tulla eri suunnista, ja golfista tuttu fore-huuto herättää. Kenttiä tehdään paikoille, missä on suosittuja kävelypolkuja. Tärkeitä ovat pelisilmä ja yhteistyö. Heittäjä on vastuussa heitostaan, ja että siellä, mihin heittää, ei ole ketään ylimääräisiä”, muistuttaa Koskinen. ”Kaikki kilpapelaajat ovat ottaneet lisenssin lisäksi vakuutuksen. Kävelijät eivät uudella kentällä osaa vielä varautua muovin heittäjiin. Pitää tietää, mitä mutkan takana on”, lisää Kärkkäinen.

METSÄSSÄ oli hyvin rauhallista kiertää rataa. Tuulta ei huomannut juuri lainkaan. Liikenteen ääniä ei kuulunut kuin aluksi ja lopuksi, paitsi yhden yli lentäneen lentokoneen suihkumoottoreiden jylinä. Peuroja ei tällä kertaa näkynyt, vaikka ryhmän edellisellä kierroksella oli sellainen seisoskellut aivan väylän varrella.

 Radan isot ja tukevasti vaakatasoon rakennetut heittoalustat eli tiit saivat paljon kehuja. Niissä on pitävät keinonurmimatot. ”Edessä on maton jälkeen vielä tilaa, ettei tipu. Joku kymmenen vuotta sitten oli vaan tolppa merkkinä, mistä heitetään. Tää on erittäin hyvin rakennettu jo lähtökohtaisesti. Aikaisemmin moni rata on muovautunut vuosien saatossa sellaiseksi kuin se nyt on”, tietää Kärkkäinen.

 Väylällä pelatessa maassa olevan kiekon takana on 20 x 30 cm alue, jossa tukijalan on oltava. Jalan ja korin väliin pitää aina jäädä kiekon mentävä paikka, sitä lähemmäs ei saa mennä.

 Kullakin pelaajalla on mukanaan parinkymmenen kiekon reppu, joka painaa noin 7,5 kg. Repussa kulkevat myös juomapullot ja pyyhkeet. Kaikkia kiekkoja ei kuitenkaan joka kierroksella käytetä.

 ”Putterit ovat paksuja ja niissä on kapea rimmi (reunus). Draivereissa on levee rimmi. Ne ovat ohuempia kiekkoja, niin ne lentää pidemmälle” tietää Koskinen. Eri kiekkojen painot ovat suurin piirtein samoja. “Reppu ja parikymmentä kiekkoa maksaa noin 400– 500 euroa”, Kärkkäinen tuumaa.

ALOITTELIJAN ei kannata ostaa frisbeekiekkoja sokkona. Putterilla ja midarilla (midrange) pärjää aluksi. ”Merkkiliikkeestä löytyy kaikki mahdolliset kiekot ja saa asiantuntevaa neuvontaa”, tietää Kärkkäinen. ”Jos ostaa kovan nopeusluokan draiverin, oppii heittämään väärin. Sitä ei saa lentämään”, kertoo Matinen. ”Vetoliikkeen kiihtyvä nopeus, sen kun saa tietylle tasolle, niin sitten vaan vähän vakaampaa, nopeampaa draiveria kouraan”, opastaa Kärkkäinen.

 Koskisen kiekko osuu samalla heitol- la kahteen eri puuhun ja saa voimakkaan kimmokkeen. ”Aina kiekko ei löydy helposti. Puusta metsään kimmonnut kiekko voi joskus hävitä. Joskus puut ovat suosiollisia, joskus taas ei”, hän naurahtaa ja jatkaa: ”Joskus kiekko jää maastoon, niin ettei sitä löydy, Antilla jäi eilen viimeksi. Kiekot myös uppoavat järveen tai lampeen. Ei pidä rakastua liikaa omiin kiekkoihin, että tää on se,  millä mä aina heitän. Jos kassista yksi kiekko häviää, niin on silti kiekkoja, joilla pystyy heittämään hyvin.”

TÄLLÄ KIERROKSELLA yksikään kiekko ei jäänyt metsään. Kokeneet pelaajat osasivat seurata heittoja tarkasti, ja kierros eteni joutuisasti. Korkeuserot eivät haitanneet sen enempää pelaajien kuin minunkaan menoa – päinvastoin, vaihtelua oli sopivasti.

 Tämä seuran kautta löytynyt kaveriporukka on jo selvästi yhteenhitsautunut ja hyvähenkinen. Naurun remakka raikuu yhtenään. Koskisen mukaan matalan kynnyksen viikkokisat on paras tapa tutustua ihmisiin. “Meidän pelatessa peruspanos on usein virvoke, muutaman euron panos. Aina kivempi olla saamapuolella kuin maksupuolella. Ei niinkään omat hyvät heitot, vaan kaverin huonot heitot”, naurahtaa Koskinen pilke silmäkulmassa. ”Mörrissä on!” hekottelee Kärkkäinen, kun kaverin kiekko päätyy metsään.

 Kahden tunnin kierroksen päättyessä Innilä katsoo rannekelloaan: ”Neljä ja puol kilsaa tuli matkaa.” ”Mikäs tässä, matalan kynnyksen hyvä laji. Voi harrastaa ulkoilmassa, ei vaadi valtavaa fyysistä kuntoa. Voi pelata vähän – annat pikkurillin, niin vie koko käden. Helposti saa uusia kavereita”, tiivistää Koskinen. Siinäpä lyhyesti, mistä frisbeegolfissa on kyse. Varistonniityn metsäradalla on helppo viihtyä.