Autosta vapaa

MEILLÄ ei ole omaa autoa. Muutimme Myyrmäkeen melkein neljä vuotta sitten, kävelymatkan päähän juna-asemasta, yhtenä syynä juurikin se, että arvostamme hyvin toimivia joukkoliikenneyhteyksiä. Kaksi vuotta sitten syntyi lapsi. Koko ajan olemme kuulostelleet, milloin auton tarve ylittää sen, ettei sitä ole. Toistaiseksi niin ei ole käynyt.

 Sanon mielelläni, että valintamme on ekologinen ja ympäristöperustainen. Osin se onkin. Osin ei. Yksityisautoilu ei ole halpaa. Ei etenkään silloin, kun autoa ei vielä ole, ja kustannukset ovat helposti laskettavissa. Autolaina, leasing, osamaksu. Vakuutukset. Parkkipaikka. Polttoaine tai sähkölasku.

 Me kuljemme julkisilla, pyörällä, kävellen. Me myös autoilemme. Lähellä asuvien appivanhempien auton lainaaminen on onnistunut lähes aina tarvittaessa. Viikonlopuiksi ja kesälomiksi vuokraamme auton. Viime kesänä ajoimme ensimmäistä kertaa yhteiskäyttöautolla, jotka ovat vihdoin rantautuneet myös Myyrmäkeen.

 Kun etsimme asuntoa, katselin kaikenlaisia ratkaisuja ympäri pääkaupunkiseutua, lähinnä ratojen varsilta. Yhtenä kriteerinä olivat toimivat joukkoliikenneyhteydet. Piirsin kilometrin säteitä juna-asemista. Tiesin, että mikäli asemalle kulkisi bussi, yli kilometrin matkalla olisi houkutus käyttää sitä, vaikka se pidentäisi matka-aikaa kävelyyn verrattuna. Ja vaikka kuinka tuntui, että vain vartin matka juna-asemalle ei olisi matka eikä mikään, tiesin että silloin työmatkat venyisivät. Nämä ovat meille elämänlaatuun vaikuttavia tekijöitä.

MUUTIN lapsuudenkodistani Helsinkiin, Malminkartanoon 18-vuotiaana. Ajoin ajokortin vasta 28-vuotiaana opiskeluaikoinani Joensuussa. Sielläkään en tarvinnut autoa, koska opiskelu, asuminen ja viihde tapahtuivat lähes kokonaan ruutukaavan alueella keskustassa. Juna toi etelään, bussi vei äidin luokse kylään, ja minä rakastin niitä reissuja, kun ei tarvinnut itse ajaa, sai vain istua kyydissä, kuunnella musiikkia ja ajatella. En siis ajokortin ajettuanikaan muuttanut tätä joukkoliikenteeseen perustuvaa elämäntyyliäni, vaikka Kiihtelysvaaraan kuvauksiin ajaessani pohdinkin pitkien, soisten taipa- leiden varrella kulkevien suorien tarvetta, ja naureskelin kuutostien monikaistaisia liittymiä, joissa autoja tuntui olevan aina yhtä vähän kuin kehä kolmosella yöaikaan.

 Silloin jo, kymmenen vuotta sitten, mietin onko ihmisellä oikeus asua siellä, missä haluaa, ja missä määrin yhteiskunnan tulee tukea sitä. Pohjois-Karjalassa asuvalle kylien autioituminen ja palvelujen siirtyminen kauemmas on konkreettisesti kymmeniä kilometrejä pidempi ongelma kuin esimerkiksi täällä. Samaa pohdimme ajaessamme kesälomareissulla sinänsä idyllisen Keski-Suomen kylien halki. Mietimme, miksi ihmiset haluavat asua siellä. Ajattelin, että varmaan aika harva sinne muuttaa sattumalta. Moni syntyy siellä, kasvaa siellä, käy kenties muualla ja haluaa sitten palata. Tahtookin asua mutkaisen asvalttitien varressa talossa, jossa on oma piha, jonka edestä ei kulje junaa tai bussia, jossa yksityisautoilu on ainoa vaihtoehto päästä mihinkään. Siihenkin kasvetaan, siihen opitaan.

OLEN kai sitten itse kasvanut toisenlaiseen arkeen. Kotikylässäni peruspalvelut olivat pyörä- ja kävelymatkan päässä. Lapsena
ja nuorena kuljimme itsenäisesti kouluun, kirjastoon ja harrastuksiin. Meillä oli auto, ja itsekin ruinasin vanhemmilta kyytejä kylille. Toiset kulkivat kirkonkylälle busseilla, mopoilla, traktoreillakin, mutta minä koin vapaudeksi sen, että minua kuljettivat omat jalat ja polkupyörä. Se oli riippumattomuutta, myös taloudellisesti, kun kauempana asuvien piti taistella kulkuneuvojensa tai bussilipun hinnasta.

 Helsinkiin muutettuani en tarvinnut autoa, koska minulla ei myöskään ollut sellaista käytettävissäni, tai ollut sellaiseen varaa, vaikka olisinkin ajanut heti ajokortin. Ajaminen kaupunkiliikenteessä on myös oma lukunsa. Minulla on ystävä, joka opetteli ajamaan Helsingin keskustassa öisin. Silloin oli riittävän vähän liikennettä, että pystyi hahmottamaan kaistanvaihdot riittävän ajoissa. Siihen eivät opasteet läheskään aina auta, ne pitää vain tietää.

 Tieto on sellaista, jota kertyy vain kokemuksen kautta. Nyt minäkin muistan jo paremmin liittymät ja kaistat, joita pitkin tarvittaessa ajan. Mökkitien mutkat ovat piirtyneet tajuntaan ja reitit ovat siirtyneet myös kaasupolkimelle, aika pitkäänhän koin niitä vain kyydissä istuen. Silti, heti kun kyseessä on uusi kohde, minuun iskee myös epävarmuus. Ei tästä ole kauankaan, kun jouduin käymään kääntymässä seuraavassa liittymässä, koska en edellisessä päässytkään sinne minne piti. Kaistat menivät vain hetken rinnakkain, enkä osannut tehdä riittävän nopeasti päätöstä ja suhteuttaa omaa vauhtiani muuhun liikenteeseen. Silloin mietin taas, että ehkä sittenkin ajan vain takaisin kotiin enkä perille ollenkaan.

HAHMOTAN maailmani joukkoliikenteen kautta. Sinne pääsee junalla, siitä menee se ja se bussi, ai niin se on siinä, mistä se ratikka lähtee. Päässäni on kartta, jossa on erivärisiä linjoja. Se ei ole rakentunut hetkessä. Muistan, kun aloitin uudessa työpaikassa ja työmatkani muuttui. Tuntui inhottavalta rakentaa reittiä Reittioppaan perusteella ja vaihtaa bussia jossain keskellä korpea. On ehkä vähän noloa tunnustaa, että se korpi sijaitsi Martinlaakson ja Vantaankosken välissä. Mutta silloin en tuntenut seutua, enkä tiennyt, mitä tehdä, mikäli bussi jättäisi tulematta. Kokemuksen karttuessa opin valitsemaan parhaat vaihtoyhteydet, tiesin missä jäädä pois, jos näyttikin siltä, että saattaisin myöhästyä bussista tai mihin asti ajaa, jos aikaa kotimatkaan olikin enemmän. En ollut vain yhden ratkaisun varassa vaan kokemukseni perusteella pystyin punnitsemaan enemmän faktoja kuin mikään palvelu pystyi minulle tarjoamaan.

 Ymmärrän, että toisista se tuntuu haastavalta. Se onkin. Erityisesti se on silloin, jos järjestelmä ei toimi etkä pysty hakemaan tietoa esimerkiksi puhelimella. Vuoroväli saattaa olla puolikin tuntia, eikä satunnaista käyttäjää auta konkarin tieto siitä, että viiden minuutin kävelymatkan päässä on pysäkki, josta menee bussi joka kymmenes minuutti, ei ehkä suoraan sinne minne piti, mutta ainakin pääsee matkaan, on jo vähän lähempänä.

MINÄ olen opetellut. Voin valita vähän hitaamman vaihtoehdon, sen mutkittelevan bussin ja välttyä vaihdoilta. Tai voin pohtia etukäteen, että jos perillä haluan mennä Myyrmanniin, valitsen sen yhteyden, jonka viimeisenä välineenä on juna. Koska olen laiska. Koska haluan kävellä mahdollisimman vähän. Koska haluan, että liikkuminen on minulle helppoa.

 Autoilijana taas joudun käyttämään hurjasti paljon enemmän energiaa siihen, että tiedän mihin menen, että ymmärrän miten sinne ajetaan, että hahmotan missä parkkipaikat ovat.

 Yksityisautoilun nopeuteen pääkaupunkiseudulla joudun toteamaan: ”Kilinkontit!”. Etenkin lapsen kanssa tuntuu välillä paljon helpommalta pakata kaikki tarvittava lastenrattaisiin ja lähteä sitten liikkeelle. Yksityisautoilun aikalaskelmissa ei tunnuta ikinä ottavan huomioon niitä minuutteja, jotka kuluvat kaiken tavaran raahaamiseen parkkipaikalle tai auton hakemiseen kotiovelle, pakkaamiseen, tankkaamiseen, pysäköintipaikan etsimiseen ja parkista lopulliseen kohteeseen siirtymiseen. Karttapalveluissa kaikki käy näppärästi kahdessakymmenessä minuutissa, mutta autoiluun kuluva aika kannattaa kokemukseni mukaan melkein tuplata. Siinä alan äkkiä pohtia, että olisiko sittenkin kivempaa istua vain kyydissä ja antaa jonkun toisen ajaa, kun ajallisesti lopputulos saattaa olla sama.

PUOLUSTEENA yksityisautoilulle käytetään kantamuksia ja muuta kuormaa. Meillä ei tehdä viikon ruokaostoksia lähimarketissakaan. Ne tulevat meille kaupan autolla suoraan kotiin. Kun tarvitsen jotain rautakaupasta, lasken hakemiseen tarvittavan ajan ja vaivan. Mielessäni kuvittelen, miten haen auton, kiinnitän turvaistuimen, hermoilen ruuhkassa kun en taaskaan tajunnut katsoa kelloa. Löydän parkkipaikan, kannan potkivan uhmaikäisen asvalttiaavikon halki, käyn ostamassa tuotteen ja yritän muistaa mihin jätin auton. Sitten ajan kotiin itsekin vatsa kurnien, nälkäänsä kiukuttelevan lapsen kanssa, palautan auto, ruokin lapsen – ja unohdan noutamani asian kolmeksi viikoksi odottamaan käyttöönottoa. Ei liene ihme, että päädyn usein tilaamaan tuotteen verkosta. Silloin säästyn myös heräteostosten tekemiseltä.

 Kiireessä tai myöhään illalla otan taksin, yhä harvoin, mutta kynnys on onneksi madaltunut. Edelleen se tuntuu vähän kielletyltä, liialliselta luksukselta, joka rokottaa lompakkoa kohtuuttomasti seutulipun hintaan verrattuna, mutta jos vertaan taksimatkojen hintaa oman auton omistamiseen, saisin ajaa taksilla enemmänkin.

TIETYNLAISTA todellisuuden kohtaamista oli sekin, kun vuosikausia sitten päätinkin ajaa Uudellamaalla sijaitsevalta mökiltä henkilöautolla Helsinkiin asti ystävää tapaamaan. Järkytyin huomatessani, että parkkipaikan hinta oli lähes kaukoliikenteen bussilipun hinta. Loppuillaksi onnistuin vielä pysäköimään autoni sakkopaikalle, ymmärtämättömyyttäni, sakkoja saamatta, mutta muuta liikennettä mahdollisesti haitaten. Yksityisautoilussa on muitakin kustannuksia kuin polttoaineen hinta.

 Meillä on ollut kesäisin vuokra-auto, yleensä loman ajan, joskus pidempäänkin. Lomilla autolle onkin ollut käyttöä. Tuntui siltä, että arkiviikkoinakin se helpottaisi, tulisi lähdettyä vähän kauemmaskin. Todellisuudessa auto saattoi arkena seistä kolmekin päivää parkkipaikalla. Emme osanneet. Miehen työmatka sujui junalla, minulla ei ollutkaan asiaa mihinkään, mihin en pääsisi kävellen tai julkisilla helpommin. Toki valintani pohjautuvat osin jo opittuun, minulle on luontevampaa asioida lähellä kuin lähteä huvin vuoksi vaikkapa Isoon Omenaan.

TALVISIN on helppo seurata autojen pysäköintiä. Ihmettelin asiaa jo kantakaupungissa, ihmettelen sitä edelleen. Autojen katoille kertyy lumikuorma, jota ei kenties putsata kuukausiin. Siinä se sitten seisoo, käyttövalmiina tarvittaessa, ajoneuvo joka menettää koko ajan arvoaan ja vie kalliita kaupunkineliöitä.

 Vaikka joskus kadehdin hieman kauempana asuvien omakotitaloihmisten avaria tiloja ja omaa pihaa, en haluaisi olla arjessani riippuvainen omasta autosta. Kulkemisen monimuotoisuuden pitäisikin mielestäni kuulua jokaisen kaupunkilaisen kokemuspiiriin. Elämäntilanteet muuttuvat, ja se mikä on ennen ollut kätevintä, onkin ehkä jonain päivänä mahdotonta. On surullista ajatella, että esimerkiksi iäkkäämpien ihmisten menettäessä ajo-oikeutensa, tai aina autokuskina toimineen puolisonsa, heidän elämänpiirinsä pienenisi hurjasti.

 Yksityis- tai ehkä pikemminkin henkilöautoilulla on paikkansa kaupunkilaistenkin arjessa. Me teimme ratkaisumme asuinpaikastamme ja arjestamme niiden olosuhteiden perusteella, joissa jo elämme. Siihen kuuluvat kävelyetäisyydellä olevat peruspalvelut. Tällä hetkellä olen niin onnekas, että voin kulkea työmatkatkin jalan. Se on osittain luksusta, jonka olen itselleni rakentanut ja valinnut. Joku muu valitsee toisin, ja mielestäni mahdollisuus valintaan pitää olla olemassa, mutta pystyä myös näkemään se, etteivät kaikki koe samoin kuin itse. Kaikkien tarpeet eivät ole yhteneviä ja kaupunkilaisten pitäisi pystyä hyväksymään myös se, että joskus kaupungissa joudutaan toimimaan vastoin yksilön henkilökohtaisia toiveita, yhteisön eduksi.

TOIMIVAN joukkoliikenteen, pyöräilyn ja jalankulun kehittäminen onkin mielestäni jokaisen kaupunkilaisen etu. Vaikka kuinka toivoisimme, emme mahtuisi tähän kaupunkiin, mikäli kaikilla olisi oma auto. Tai ainakin harvalle se lopulta olisi sellainen kaupunki, jossa haluaisimme elää. Eri liikkumistapojen monipuolinen kehittäminen tekee julkisen liikenteen käyttämisestä helpompaa, pyöräilystä nopeampaa ja turvallisempaa, kävelystä sujuvampaa sekä jättää riittävästi tilaa teillä ja parkkipaikoilla heille, jotka joutuvat tai haluavat kulkea henkilöautolla.

 Myyrmäen keskustan rakentaminen tiiviimmäksi ja parkkipaikkojen siirtäminen maan alle on muutos, jota odotan innolla. Toivon, että Myyrmäkeen tulee enemmän palveluita, myös niitä joita sieltä vielä uupuu. Haluaisin, että lähelläni olisi urbaani keskittymä, jossa voisin asioida, harrastaa sekä nautiskella taiteesta ja elokuvista. Minä en kaipaa perisuomalaista unelmaa, asua omakotitalossa järven rannalla kaikkien palveluiden ulottuvilla, eikä se taida tässä ajassa ja yhteiskunnassa onnistuakaan.

KYLLÄ, minäkin kaipaan joskus muualle, ruopsuttamaan omaa pihaa, mutta saan putsata rännejä ihan riittävästi mökillä. Sielläkään käydäkseni en tarvitse omaa autoa. Se helpottaisi, mutta kuljinhan aikoinaan mökille julkisilla kulkuneuvoilla, loppupäässä toki veljeni autokyytiä hyödyntäen. Silti jollain tavalla odotan sitä, että lapsiperhearkemme etenisi sellaiseen vaiheeseen, jossa reissuun tarvittavat tavarat mahtuisivat reppuihimme, ajaisimme bussilla lähikaupan pihaan ja siitä edelleen taksilla mökille. Tapa se on sekin, kenties toisenlainen ja toisille utopistinen, mutta minulle mahdollisesti tulevaisuutta. Sitä odotellessa me lainaamme ja vuokraamme autoa tarvittaessa, ehkä jonain päivänä ostammekin, eihän sitä tiedä. Tässä kohtaa ajatus tuntuu vain kovin kaukaiselta.