SILLBÖLEN KAIVOKSEN TARINA

PA I K A L L I S H I S T O R I A A

MYYRMÄKI ja sen lähialueet mieltyvät yleensä lähiö asutukseksi, jonka historia alkaa 1960-luvulta. Metsään rakennettu, ilman menneisyyttä oleva lähiö on vahva mielikuva.

Monet kuitenkin tietävät, että kauppakeskus Myyrmanni on rakennettu suoraan laajan kivikautisen asuinpaikan päälle ja alueen ympäristössä tunnetaan paljon kivikautisia kohteita. Alueen historia alkaa siis jo useita tuhansia vuosia sitten ja tämä onkin monille tuttua.

Yllättävän harva kuitenkin tuntuu tietävän, että Myyrmäen lähialueilla, runsas 250 vuotta sitten, otti Suomen kaivosteollisuus ensi askeliaan ja, että samalla syntyi ensimmäisiä merkkipaaluja myös tulevan Vantaan teollisuushistorialle. Voi sanoa, että silloin syntyi itu tulevalle teolliselle kehitykselle, josta on edelleenkin syytä olla ylpeä.

KAIKKI oli alkanut sotaisalla 1600-luvulla, jolloin Ruotsi-Suomi oli onnistunut kohoamaan merkittäväksi mahtivaltioksi Euroopassa. Sota tarvitsi välineet ja resurssit ja erityisesti aseteollisuus kehittyi. Aseisiin tarvittiin rautaa ja sen tuotannon ympärille muodostuikin merkittävää ruukkitoimintaa. Raudasta tuli myös Ruotsi-Suomen tärkein vientituote. Valtiovalta tarvitsi siis rautaa omaan käyttöön ja myös tärkeänä kauppatavarana.

Kaikki valtakunnan voimavarat haluttiin käyttää tämän tärkeän raaka-aineen tuotantoon ja siksi ruukkeja perustettiin koko valtakuntaan, myös sen itäisimpiin osiin, Suomeen. Täällä puuvarannot ja vesivoima mahdollistivat ruukkien toiminnan, mutta ongelmana oli kotoperäisen malmiraaka-aineen puute. Sitä jouduttiin rahtaamaan tänne laivoilla emämaasta Ruotsista, ja se koettiin ongelmaksi.

Ongelmat paikallisen malmiraaka-aineen saatavuudesta jatkuivat yhä 1700-luvun alussa, ja ne aiheuttivat kiihkeää käyttökelpoisen rautamalmin etsintää Suomessa. Vihdoin vuonna 1744 saatiin tulosta, silloin tuolloisen Helsingin pitäjän alueella löydettiin lupaava rautamalmiesiintymä. Löytäjänä oli vuorimestari Magnus Linder, vuorikollegion alaisen Suomen vuorimestaripiirin päällikkö.

LÖYDÖS sijoittui Sillbölen ratsutilalle Mätäojan laakson itäpuolelle. Tuleva kaivos nimettiin Lindersbergin kaivokseksi, löytäjänsä mukaan. Esiintymä herätti suurta toiveikkuutta ja koelouhinta aloitettiinkin pikaisesti.


Malmin louhinta aloitettiin ja räjäytykset kaikuivat avolouhoksissa. Louhittu malmi kuljetettiin talvella noin peninkulman päähän Munkkiniemeen, merenrannan lastauspaikalle, josta sitä laivattiin sulatettavaksi mm. Fagervikin ja Mustion ruukeille.

Kaivos ei kuitenkaan vastannut siihen kohdistuneita odotuksia. Malmin heikon laadun lisäksi ongelmia oli malmin kulje-
tuksen kanssa, sillä tyydyttävää sopimusta lastauspaikoista ei saatu aikaan Munkkiniemen, Bergan ja Albergan kartanoiden kanssa.

Hanketta haittasi myös tuolloin käynnissä olleet Viaporin linnoituksen rakennustyöt, sillä ne työllistivät paikallista rahvasta jo yllinkyllin.

Työt kaivoksella lopetettiin 1770 ja syyt olivat puhtaasti taloudelliset. Malmin laatu ja hinta eivät kyenneet kilpailemaan ruotsalaisen malmin kanssa. Louhinta kävi kannattamattomaksi ja se lopetettiin. Kaivosta ei kuitenkaan suljettu lopullisesti.

Seuraava vuonna 1785 alkanut louhintakausi oli lyhyt ja sen keskeytti kolmen vuoden kuluttua Kustaa III:n sota vuonna 1788. Pitkähkö epävarmuuden kausi päättyi vasta Suomen sotaan 1808–09 ja Suomen liittämiseen Venäjään Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809.

VAIKKA kaivostoiminta Sillbölessä olikin vuosisadan vaihteessa viettänyt hiljaiseloa, oli Helsingin pitäjästä monien kaivoshankkeiden myötä tullut Suomen vähäisen malmikaivosteollisuuden lupaavimpia keskuksia.

Suuret valtiolliset murrokset, kuten ero vanhasta emämaasta Ruotsista, pakottivat Suomen vuoriteollisuuden myös arvioimaan koko toimintansa uudelleen. Raaka-aineen tulo Ruotsista oli vaarassa ehtyä ja vaikka laaditut kauppasopimukset turvasivatkin
masuunien tuotannon toistaiseksi, haluttiin saavuttaa malmiomavaraisuus mahdollisimman nopeasti. Huomio kiintyi maan omien malmivarantojen etsimiseen ja tämä kohdisti katseet myös Helsingin pitäjän Sillböleen.

KAIVOSTOIMINTA alkoi jälleen 1823, jolloin vuorimestari Carl Lundström, joka oli myös senaatin esittelijäsihteeri, valtasi Sillbölen omiin nimiinsä ja ryhtyi koelouhimaan malmia. Alueelta löydettinkin lupaava malmio, jossa oli huomattavan puhdasta malmia, jopa 60 prosentin pitoisuuksin.

Kaivostoiminta ei kuitenkaan, lupaavista esiintymistä huolimatta, kiinnostanut yksityisiä yrittäjiä. Valtio ottikin kaivoksen hal-
tuunsa 1825 ja käynnisti kaivostoiminnan uudelleen. Yksityiset ruukinomistajat ostivat koe-eriä Sillbölen malmia, mutta kokemukset eivät olleet myönteisiä ja näin asiat eivät edenneet kokeiluvaihetta pidemmälle. Myöskin Leineperin masuuni, joka oli 1826 rakennettu valtion varoin varta vasten Sillbölen malmia varten, sai tuotteilleen huonon vastaanoton. Hanke oli siis ajautumassa umpikujaan. Valtio halusi päästä eroon hankalasta tilanteesta ja vuoden 1830 lopulla päätettiin huutokaupata Sillböle. Parhaan tarjouksen tekivät valtionvaraintoimituskunnan päällikkö A.H. Falck, Fiskarsin ruukinherra John Julin ja vuorimestari Gustaf Idestam. Kauppahinta oli alhainen, 4,570 seteliruplaa.


Mahtavat ruukinpatruunatkaan eivät saaneet toimintaa erityisen kannattavaksi, mutta siitä huolimatta toiminta jatkui ja jopa laajeni. Uusia malmioita otettiin käyttöön ja louhittiin yhä syvemmältä.

SILLBÖLEN kaivoksen kulta-aika osuikin 1830–40-luvuille. Tuolloin se oli Suomen suurimpia rautakaivoksia ja vuonna 1833 kaivoksista nostettiin lähes puolet koko maan tuottamasta rautamalmista. Tuotannollisesti parasta aikaa oli 1830-luvun jälkipuolisko ja 1840-luku. Vielä vuonna 1845 kaivoksesta louhittiin yli 7000 kippuntaa malmia ja tämä vastasi tuolloin miltei kahtakymmentä prosenttia koko maamme rautamalmituotannosta.

Kaivoksen kukoistus perustui edelleen vanhoihin, osin jo 1700-luvulla avattuihin kaivoksiin. Hetkellisesti tilannetta paransi 1845 avattu Yhtiönkaivos. Kuitenkin myös vanhoja varppikasoja hyödynnettiin, kun malmivarat alkoivat ehtyä. Uusia löydöksiä etsittiin koko ajan, mutta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvälaatuista malmia ei löytynyt riittävästi.

VIIMEISENÄ episodina ennen lopullista toiminnan lakkauttamista kaivos vuokrattiin ruotsalaiselle kaivosvouti Lars Nordlingille 1856. Hän oli persoonana varsin hankala ja aiheutti lukuisia rettelöitä ja työriitoja. Riitelyn päätteeksi kaikki kaivostyömiehet uhkasivat lähteä kaivoksesta ja Nordling joutui eroamaan. Hänen vuokra-aikanaan, joka päättyi 1860, malmintuotanto oli jo olennaisesti Sillbölessä vähentynyt.

Nordlingin vuokra-ajan jälkeen yhtiö otti kaivoksen jälleen omaan hoitoonsa. Toiminta oli kuitenkin hiipunut ja töissä oli enää kymmenkunta kaivosmiestä. Lopullisesti toiminta lakkasi vuonna 1866. Sillbölen kaivoksen teollinen tarina päättyi.

TOIMINNAN lakkaamisen lopullisena niittinä oli asiantuntijoiden mukaan enemmänkin taloudellinen lamakausi kuin malmikentän ehtyminen, sillä louhituksi Sillbölessä olivat tulleet vain lähinnä maanpintaa olleet esiintymät. Toimintavuosien 1744 ja 1866 välisenä aikana, säilyneiden Museoviraston ylläpitämän muinaisjäännösrekisterin mukaan Sillbölestä louhittiin rautamalmia yhteensä 207 952 kippuntaa eli noin 35 352 tonnia.

Varsin muhkea määrä siis!

 

Sillbolen-kuilut

"Kuilut, sisältää jo "täytetytkin" kuilut: 1.-2. Nimettömät, 3. Sepän kaivos, 4.Härkäkaivos, 5.-6. Pieni Vuorimestari, 7. Vuorimestari eli Jättiläiskaivos, 8. Yhtiökaivos eli Kaikukaivos, syvyys 40 m. 9. Uusi yhtiökaivos eli Lammaskaivos, 10. Pitkä kaivos, syvyys 48 m. 11. Neitsytkaivos, 12. Uusi kaivos, 13. Uusi pitkäkaivos, 14. Linderin kaivos, syvyys 51 m. 15. Kalteva Kaivos ja 16. Westlingin kaivos."

Lähde :https://www.geocacging.com/GC23C9K_sillbolen-kaivos

 

 

 

 

 

 

LÄHDETEOKSET JA LISÄTIETOJA: Helsingin pitäjän historia III 1713 - 1865
Markku Kuisma Vantaan kaupunki 1991

Valtakunnan eduksi, isänmaan kunniaksi, ruukinpatruunan hyödyksi

Suomen rautateollisuus suurvalta-aikana
Kustaa H.I.Vilkuna
SHS 1994


Suomen vuoritoimi 1809 - 1884
Evert Laine
Historiallisia tutkimuksia XXXI 1-3
1950, 1948,1952


Silvola - Sillböle 1500-2000
Bengt Eriksson (suom. Jukka Hako)
Silvolan Pientaloyhdistys 2007

Helsingin seudun vanhat kaivokset ja louhokset
B.Saltikoff, I.Laitakari, K.A.Kinnunen ja P.Oivanen
Geologian tutkimuskeskus, opas 35 1994


Vantaan masuuni

Tarkkuusinventointi ja koekaivaus 12.–16.7.2010

Ulrika Köngäs
Museovirasto/Vantaan kaupunki
Tutkimusraportti

“Kuilut, sisältää jo “täytetytkin” kuilut: 1.-2. Nimettömät, 3. Sepän kaivos, 4.Härkäkaivos, 5.-6.
Pieni