Maaningalta Martinlaaksoon

PUUTARHA ja kukkien hoito ovat 88-vuotiaan Aini Pantsun suuri ilonaihe. Martinlaaksolaisen omakotitalon piha on rehevä vihreä keidas, ja syyskukat hehkuvat vielä hetken ennen talven tuloa. Aviomies Leo kuoli yhdeksän vuotta sitten, ja sen jälkeen Aini, lasten ja lastenlasten avustuksella, on huolehtinut talosta ja puutarhasta.

Omakotialue näyttää siltä kuin se olisi ollut täällä ikuisesti. Kadut ovat hiljaisia, pensasaidat ja pihat vehreitä. Mieleen ei heti juolahda, että runsas puoli vuosisataa sitten paikka oli savista kyntömaata.

 On vaikea kuvitella, kuinka tuon pellon laidalla joku on voinut tuntea, että juuri tähän hän haluaa oman talonsa rakentaa. Näin vain Leo ja Aini tuolloin tunsivat. Se, että seistiin tuossa pellon pientareella tontin ostoa suunnittelemassa, ei sekään ollut mutkaton juttu.

 Palataanpa ihan tarinan alkuun, Maaningan Pulkonkoskelle

SOTA oli päättynyt, Karjala menetetty ja karjalaisia odotti pitkä evakkoreissu. Savon sydämessä odotti asutustila raivaajaansa. Leo, evakkoperheen poika ja sodan läpikäynyt mies, ei tuntenut pystymetsään tehtävää pellonraivausta kovin houkuttelevana. Evakkoperhe kuitenkin sinne asettui, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Peltoa raivattiin koko perheen voimin ja pyrittiin kiinni elämisen syrjään.

 Tässä vaiheessa Leon ja Ainin tiet kohtasivat, tansseissa kuinkas muuten, nuori mies Karjalasta ja tyttö savolaisesta maalaistalosta. Ihastuttiin, rakastuttiin ja mentiin naimisiin.

 Pariskunta suunnitteli yhteistä tulevaisuutta, mutta tie oman katon alle tuntui kuitenkin olevan mutkainen. Molemmilla oli vanhemmat ja sisarukset. Jokaisella oli omia toiveitaan ja ajatuksiaan, jotka vaikuttivat myös Leon ja Ainin suunnitelmiin. Ja kun on monta mieltä ja miestä, toraahan siitä tulee. Nuoresta parista tuntui, että parempi tulevaisuus odotti heitä jossain muualla.

 Leo päätti, että hän käy vähän Helsingissä katsomassa. Oli kerrottu, että siellä ainakin olisi töitä tarjolla. Ja niitä sieltä löytyikin. Siellä rakennettiin ja oli sellaista uskoa tulevaan, että Maaningan mahdollisuudet tuntuivat valjuilta. Asunnoksi Leo löysi tilapäisen kortteerin, kyllähän se yksinäiselle miehelle menetteli. Mieli kuitenkin paloi saada Aini mukaan rakentamaan yhteistä tulevaisuutta.

 Reissulla kotipuoleen asiaa sitten pohdittiin. Ainia ei paljon tarvinnut houkutella, ja niin lähdettiin yhdessä kohti Helsinkiä.

ARKI oli karua ja asuntopula tuolloin kova. Asunnonvälityksen kautta löytyi kuitenkin jonkinmoinen vuokrasunto, ei tosin Hel- singistä vaan Helsingin maalaiskunnasta Viherkummusta, Hilma Kaasalaisen siirtolapuutarhamökki. Se oli vaatimaton alku, mutta olipahan katto pään päällä.

 “Siellä asuttiin ja paleltiin se ensimmäinen talvi”, Aini muistelee.

 Töitä Leolla riitti, ja haave omasta asunnosta kyti. Elettiin nuukasti. Palkasta yritettiin säästää, jotta päästäisiin rakentamisen alkuun.

 Elettiin vuotta 1957. Kivenheiton päähän siirtolapuutarhasta tuli tontteja myyntiin. Nyt olisi hyvä hetki hankkia oma tontti ja rakentaa. Lapsikin oli tulossa, joten sitä suuremmalla syyllä päätös piti tehdä.

 Rahaa oli säästetty, mutta ei kuitenkaan riittävästi. Mikä neuvoksi? Apu löytyi kotipuolesta. Ainin isä antoi tyttären perintöosuuden ennakkoon, helpottamaan tontin ostoa.

 Kauppakirjat tehtiin maanomistajan Sirkka Koskisen kanssa, ja kaupan vahvisti Kalevi Ovaska. Näin päästiin kiinni tonttiin, tuohon saviseen peltoon silloisessa Viherkummussa. Siitä alkoi Ainin ja Leon tarina Martinlaakson rakentajina ja asukkaina.

 Ensin tontille rakennettiin pieni “pahvimökki”, kuten Aini tontin ensimmäistä rakennusta kutsuu. Se oli kuitenkin jo tukikohta omalla maalla.

 “Oli pieni mökki ja talvella kylmä, ei ollut tuolloin kunnon eristeitä seiniin. Kantovesi oli ja puulämmitys. Varmaan kukaan ei nykyään asuisi moisessa”, Aini naurahtaa.

MÖKISSÄ perhe eli, ja ensimmäinen lapsikin kasvoi. Leo oli töissä rakennuksilla, Aini huolehti kotitöistä ja hoiti lapsen, päivähoitoa kun ei tuolloin vielä tunnettu.

 Rahaa säästettiin ja suunnitteilla oli toinen, isompi mökki. Toinen lapsi oli tulossa, joten lisätila, vähäinenkin, oli tarpeen. Tähän mökkiin tulisi pieni keittiö, makuuhuone, olohuone ja sauna.

 “Pieni oli sekin, mutta tuntui silloin suurelta. Ja isompaan ei ollut varaa”, Aini kertoo.

 Siihen päästiin muuttamaan 1962.

 Suunnitelmissa oli jo lopullinen asuintalo, johon tehtiin harkiten piirustuksia, olihan Leo rakennusmies parhaasta päästä. Piirustukset hyväksyttiin ja rakentamaan päästiin 1968.

 Rakentamiseen oli haettu aravalainaa, vieläpä kaksikin kertaa, mutta ei saatu. Perheellä oli paljon kohta- lotovereita, sillä lainan saaminen edellytti 60 % omaa rahoitusosuutta ja harvalla työtä tekevällä taloudella, oli tuolloin niin suuria säästöjä.

 “Leo hermostui, kun aravaa ei saatu ja sitten totesi, itsepäinen kun oli, että ollaan sitten ilman lainaa. Eikä sen koommin lainaa haettu. Säästettiin ja tehtiin aina se, mihin oli varaa”, Aini naurahtaa.

 Talkoilla tehtiin, kuten tuolloin oli tapana. Rakennustöissä, 60-luvulla, oli kylminä talviaikoina rokulia, ja silloin Leo nikkaroi oman talon sisätöitä. Hitaasti ja varmasti koti valmistui.

 Tässä vaiheessa tuleva Martinlaakso odotutti itseään. Kun posti tipahti postilaatikkoon, osoitteena luki Viherkumpu.

NAAPURUSTOSSA tontti toisensa jälkeen sai talon. Asuinalue alkoi muotoutua, ja rakentaminen jatkui. Ympäristö muuttui asukkaittensa näköiseksi. Maalta kun ihmiset olivat tänne muuttaneet, tuli omena- ja luumupuita, marjapensaita ja kasvimaita. Piha oli hyötypuutarhaa, ei ollut nurmikkoa, jokunen kukkapenkki kaunisti ympäristöä.

 “Silloin puhuttiin, että kerrostaloja aletaan rakentamaan ihan naapurustoon. Myyrmäessä jo niitä rakennettiin, ja siellä kylän miehet porukalla kävivät niitä ihmettelemässä. Taisi olla kesällä -69”, Aini muistelee.

 Kun ensilumi seuraavana talvena oli satanut, paikalliset lapset lähtivät, kuten aina ennenkin, lähimetsään hiihtämään. Muutaman tovin kuluttua hiihtäjäjoukko palasi takaisi pettyneenä. “Ei siellä enää voi hiihtää, siellä on puut kaadettu ja siellä on rakennustyömaa”, perheen tytär oli huulet mutrullaan tokaissut äidilleen. Kivivuoren alueen rakentaminen oli alkanut.

 Myös Pantsun perheen pitkä urakka valmistui ja vuonna 1971 muutettiin siihen ihan oikeaan omakotitaloon. Aikaa oli vierähtänyt, mutta viimein Ainin ja Leon suuri unelma täyttyi. Monille muutos oli raju, mutta vähitellen ihmiset kotiutuivat ja löysivät uomansa.

 Pientaloalue oli lähes rakennettu ja rakentamisen painopiste muuttui Martinlaaksossakin kerrostaloiksi. Niitä nousikin rivakasti. Asukasmäärä kasvoi ja palvelut lisääntyivät. Martinkeskuksen ostoskeskus valmistui 1970, myös koulut ja liikenneyhteydet paranivat.

VALMIISIIN kerrostaloihin alkoi muuttaa "junantuomia", ympäri Suomea. Tuli myös Ainin ja Leon tuttuja Savosta, maalta mökeistään tänne kivikylään. Monille muutos oli raju, mutta vähitellen ihmiset kotiutuivat ja löysivät uomansa.

 “Olisihan sitä kerrostaloon voitu muuttaa, mutta jotenkin tässä, omassa talossa, on juurtunut tänne Martinlaaksoon vahvasti. Itse on rakennettu ja tuntuu, että on ollut uudisraivaaja, kun savipellolle omin käsin alettiin rakentamaan.” 

AINI on ylpeä ja onnellinen siitä, että lapset ja lapsenlapset asuvat myös ihan lähistöllä. Hekin ovat löytäneet Martsarista viihtyisän asuinympäristön, koulut ja hyvät työmahdollisuudet.

 “Kun me lähdimme Maaningalta tänne, niin kyllähän se pelotti. Nyt voi sanoa, että tehtiin hyvä ratkaisu, tuskin missään tämän parempaa olisi ollut elellä”, Aini Pantsu naurahtaa ja nykymenonkin hän ymmärtää: “Taas tänne rakennetaan ja omalta pihalta näkee nostureita ja kuinka uusia taloja nousee. On tänne vuosien saatossa rakennettu ja tullut uusia ihmisiä. Hyvin on mahtuneet.”